Koneella soi Touch and go - Would you, jonka kaivois jostain musiikkikansion perukoilta, enkä edes tiennyt että tällainen kipale sieltä löytyisi! Kuulin ko. biisin eräänä iltana taas radiosta, ja aloin kaivata niitä aikoja pitkän aikaa sitten, jolloin tuo biisi oli lähellä sydäntä. Ei viestinsä perusteella, vaan sävelen.

I've noticed you're around
I find you very attractive
Would you
Um
Um
Would you go to bed with me?
I've noticed you're around
I find you very attractive
I've noticed you're around
Um

-Touch and go - Would you-

Mitä sain aikaiseksi sinä aikana, kun pakoilin tietokonetta ja vuodatus.net:tiä? En yhtikäs mitään, mitä en katuisi. Kaikkea sellaista, mitä en ikinä olisi tullut tehneeksi, jos en olisi oikeasti ottanut itseäni niskasta kiinni ja tehnyt asioita, joiden tekemisestä on jo aikaa. Esimerkiksi kasvatin puhelinlaskuani ihan vain äidin hauskutukseksi, ja soittelin ihmisille, joista en ollut kuullut vähään aikaan. Maalasin huoneeni seinät, ja loin itselleni uuden kodin. Ryhdistäydyin ja aloitin lukemisen uudelleen - tällä kertaa tartuin kirjahyllyssä lojuneeseen kirjaan, jota olen katsonut jo monta vuotta ja ajatellut, että ehkä pitäisi. Vainosin kavereitani turhilla asioilla, soittelin kun oli tylsää ja puhuin puoli tuntia kevyesti puhelimessa.

Sekä tarrauduin hetkeen ja käytin ihmisiä hyväkseni sen takia, että tunsin vain pakottavaa tarvetta tuntea joku lähelläni. Kaipasin jonkun käsivarsia ympärilleni, enkä välittänyt muiden tunteista. Tiedän, ettei niin saa tehdä, mutta joskus on ihan hyvä olla itsekäs ja minäkeskeinen oman hyvinvoinnin takia.

Jos olisin koko ajan miettinyt muiden tunteita, en olisi tässä onnellisena, nauraen ja keskittyen vain puolittain. Istuisin pikemminkin hiljaa, yksin, ja harmittelisin, että miksi olen niin tällainen.

Eksyin nettiblogiin, jossa järkätään kolmeksi kuukaudeksi toisilleen vieraille ihmisille salaisia askartely ystäviä, eli vähän samaa kuin ripareilla yms leireillä järkätty salainen ystävä-juoni: saat jonkun salaiseksi ystäväksesi, ja tälle pitää antaa kaikkia lahjoja yms sen tietyn ajan, ennen kuin paljastetaan että kuka olet ollut. samalla joku toinen saa sinut salaiseksi ystäväåksesi, ja antaa sinulle nimettömänä lahjoja.   Huoaah, miten tuosta touhusta tulee ripari mieleen! Silloinkin oli salaiset ystät ja oli ihan sika hauskaa arvailla, että kuka hitto se oma salainen ystävä oikein on, kun aina välillä tuli aavistus henkilöllisyydestä, mutta sitten taas tapahtui jotain, mikä kumoasi arvailut... *haaveileva*

Selvisin yllätyksekseni hengissä koeviikosta - se on ihme jos tietää miten hyvin olen lukenut(tai siis huonosti). En ole koulukirjoista pitävä ihminen, joten ne saavat minun puolestani homehtua repun pohjalla koko jakson. Tai mikä vielä parempaa - kirjakaupassa ilman ostajaa, sillä lukiokirjoihin menee järkyttävä määrä rahaa (!!!!!!!!!!). En kyllä itse maksa nitä, mutta sydän itkee silti verta joka kerta kun katson miten myyjä lastaa kirjoja kassiin. En tykkää.

Nauroin tänään hektisesti saksan kokeen jälkeen, johon olen lukenut kuin hullu, ja kaikki pitävät minua luultavasti mielipuolena. Uusi asia - ei. Todellakaan. Sillä kuten kaikki minut tuntevat/tietävät henkilöt voivat sanoa, olen välillä raivostuttavan hauska (outo sanavalinta, mutta niin minulle on sanottu joskus)

Vaan mitä elämä olisi, jos kaikki olisivat tylsiä ja eivät koskaan nauraisi? Ajatelkaa nyt, jos kaikki hauskuus olisi kuollut sukupuuttoon jo aikaa sitten - millainen maailmamme olisi?? Harvinaisen tylsä, toteaa veli jolle puran ajatuksiani samalla kun kirjoitan tätä, mutta minusta se on enemmän. Tai siis - kuinka monta kertaa esimerkiksi me nauramme päivän aikana? Mitä ihminen sitten tekisi sen ajan, jonka nykyään viettää nauraen?? Itkien??? Liian masentavaa veljen mielestä, mutta ei se niin tyhmältä kuulosta koska kaikki olisi toisin jos ei olisi huumoria! Thank God että me nauramme päivittäin, koska maailma olisi ajautunut raiteilta jo aikaa sitten jos kukaan ei osaisi nauraa.

ja minä en osaa kirjoittaa mitään fiksua, joten taidan pitää pääsiäisloman mittaisen tauon

I follow the night
Can't stand the light
When will I begin
To live again?

Tunnen olevani hyödytön ja aikaansaamaton, vaikka olen tänään kokeesta päästyäni siivonnut huoneeni, imuroinut, käynyt ostamassa ensi jaksoa varten uusia koulukirjoja (sinne meni taas ihan mukavasti rahnaa) ja ollut muutenkin koko ajan menossa. Koeviikko masennusta pahimmillaan, I suppose.

Kuuntelen musiikkia vähän liian lujalla, mutta ei sillä väliä. Tutkimuksen mukaan joka neljännellä saksalaisella nuorella on kuulovaurioita, joten onneksi ei eletä Saksassa. Vaan koska maailma kuitenkin on globalisoitumassa hurjaa vauhtia, niin ei siitäkään taida olla sen enempää apua... :/ Vaan ei mietitä liikaa, päätä alkaa särkeä kun vaivaan sitä liian saksan kieliopin pänttäämisen jälkeen. Kieviikot eivät todellakaan ole hyvästä, onneksi sekin kauhistus lähenee loppuaan!

Etsin itseäni eilen pimeässä ja hukkasin vain lisää tavaroita. Ei hyvä. Vaan minkä sille voi, että ei osaa siivota huonettaan silloin kun se on vähän epäsiisti, vaan pitää jättää kaikki siihen pisteeseen, että huone näyttää räjähtäneeltä. Kompuroin pimeässä vaatteiden, kirjojen ynnä muiden tavaroiden seassa hapuillen jaloilla ja käsillä toivoen, että pääen hengissä sähköjohdon luokse. Kuka neropatti keksi, että kattolampun piti sanoa työsopimuksensa juuri eilen illalla irti, kun olin ottanut lukulampun johdon irti seinästä sähköä säästääkseni ja sitten yhtäkkiä totesin, että en saa valoja huoneeseeni. Paniikki - ei muuta kuin ristiretkelle sotkuisen huoneen poikki. Ensi kerralla otan taskulampun valmiiksi oven viereen.

Ajattelin lähteä lenkille, mutta pakerran mieluumin tietokoneen ääressä. Outoa - kyllä; epänormaalia - kyllä; tyhmää - kyllä; ikävystyttävää - kyllä.

Tänään leikin masentunutta, huomenna aion olla parempi ihminen.

Lauantai aamu, kello lähestyy puolta 11 ja minä olen jo koneella. Joku saisi ripustaa kaulaani kyltin, jossa sanotaan "Ei elämää", sillä siltä tämä tällä hetkellä alkaa näyttää... *mietteliäs*

Eilen katsoin illalla elokuvaa yömöyhään (tuli ihan pakottava tunne puoli kymmenen aikaan, että nyt minä haluan nähdä Kuninkaan paluun), mutta silti heräsin aamulla pirteänä. En enää edes osaa nukkua pitkään viikonloppuisin, auts. Miksi heräsin niin aikaisin ja pirteänä, sitä en halua edes tietää. Kunhan se vain on ohimenevää!!

Olen riippuvainen kännykästä, tietokoneesta ja iPodista. Mitä ihminen muuta elämäänsä tarvitseekaan viihteeksi? Ai niin, television. Mutta siis - mihin tämä maailma on menossa, kun ennen olin riippuvainen esimerkiksi aamulenkistäni sunnuntaiaamuisin, mutta nyt olen riippuvainen siitä, että saan mennä koneelle sunnuntaiaamuna.

Ei elämää todellakaan.

Kaiken huipuksi jos kerran haluan pitää arvosanani hyvinä koulussa, niin pitää tehdä töitä sen eteen. Koulunkäynti on ihan jees minusta, mutta en vain jaksaisi tehdä niin paljon töitä. Sen lisäksi että alan stressata nykyän liian helposti asioista, en enää näe ystäviä niin usein. Elämä kuihtuu silmien edessä pois, vaikka koko ajan pieni ääni nalkuttaa takaraivossa, että elää saa vain kerran, ja jos kuhnii niin koko elämä voi hujahtaa ohi hetkessä! Mutta se vain on niin vaikeaa päättää, että mitä haluaa. Koulustusta, sosiaalista elämää, merkityksen elämälle...? Mitä minä haluan, sitä en tiedä edes minä.